Geishan muistelmat

Tämä Arthur Goldeniin saman nimiseen kirjaan perustuva elokuva on minun yksi kesto suosikeista. Olen katsonut elokuvan kymmeniä kertoja enkä siihen taida koskaan kyllästyä. Kirjassa tosin on paljon yksityiskohtia, jotka jäävät valitettavasti elokuvasta pois. Elokuva kyllä kertoo tarinan hyvin kirjalle uskollisena, mutta joitain pieniä asioita en olisi jättänyt pois. Silloin varmasti moni muukin (joka on nähnyt vain elokuvan) rakastaisi tätä elokuvaa / kirjaa yhtä paljon kuin minäkin. Kirja muuten oli kaksi vuotta The New York Timesin bestseller-listalla ja sitä käännettiin 32 kielelle.

Mutta mistä siis on oikein kyse? Tarina sijoittuu 1930 -luvun Kiotoon ja sen geisha -kaupunginosaan Gioniin. Isä myy 9 -vuotiaan Chiyon erääseen alueen monista geishataloista, jossa hän joutuu palvelijan rooliin. Aikansa tapeltuaan vastaan uutta kohtaloaan Chiyo alkaa haaveilemaan pääsystä geisha-oppiin ja unelmat toteutuvatkin geisha Mamehan ottaessa hänet suojatikseen. Alkaa ankara koulutus geishojen jaloihin taitoihin. Keskusteleminen, tanssi ja musisointi sekä miesten miellyttäminen monin eri tavoin ovat geishan tärkeitä taitoja, joskin merkittävää on myös ornamentinomainen kauneus. Geishojen maailmassa kilpailu on kovaa ja vihamiehiä syntyy väistämättä, minkä Chiyo saa kirjaimellisesti tuntea nahoissaan. Toisaalta myös rakkauden tunteiden kanssa on taisteltava, sillä geisha ei ole vapaa toteuttamaan omia mieltymyksiään.

Näyttelijävalinnat olivat ensin mielestäni omituiset draamaelokuvaan. Michelle Yeoh (Mameha) ja Ken Watanabe (päämies) ovat yleensä toimintaelokuvien vakionäyttelijöitä. Yllätyksekseni kumpikin osasivat tuoda pehmeyttä näyttelemiseensä ja suoriutuivat draamasta (ja etenkin suosikkielokuvastani) niinkin hyvin, että katson "heidän" elokuviaan nykyään ilman ennakkoluuloja. Zhang Ziyi (Chiyo) oli täydellinen lapsenomaisilla kasvoillaan elokuvan päärooliin. Gong Li (Hatsumomo) on tämän elokuvan jälkeen vaikea nähdä ystävällisenä hahmona. Niin vahvasti hän sai ilkeytensä esiin tässä elokuvassa. Ilmeet olivat opittuja jopa silmiä myöten.

Elokuva muuten nappasi vuonna 2005 kolme Oscaria: parhaasta kuvauksesta, parhaasta taiteellisesta ohjauksesta ja parhaasta puvustuksesta.

Liebster Blog

Tämän tunnustuksen säännöt ovat:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa (senhän taisin jo tehdäkin)
2. Valitse muutama lempiblogiasi (joilla on lukijoita alle 200) ja anna heille Liebster-palkinto
3. Liitä saamasi palkinto omaan blogiisi
4. Toivo että palkinnon saisi mahdollisimman moni "pikkuinen" blogi. :)

Kiitokset Kytsättärelle!

En ole vielä löytänyt muita kiinnostavia blogeja kuin Kytsätär, joten laitan tämän eteenpäin jakka jotain sopivaa löydän.

Anoppi on pahin

Tuli kaivettua vanha elokuva uusinta kierrokselle. Tämä on juuri sellainen elokuva, joka piristää kummasti päivää, vaikka aiheena onkin yksi perinteisimmistä ristiriidoista: anoppi-miniä asetelma.
Tyttö tapaa pojan ja kaikki on ruusuista, kunnes... anoppi astuu kuvioon. Tällä kertaa anoppi vielä tekee kaikkensa (jopa myrkyttämällä), että poikakulta olisi vain hänen kultansa. Sillä eihän äidit usko koskaan miniän olevan tarpeeksi hyvä pojalleen, vaikka se olis Stepfordin tyyliin tehty (Stepfordin naiset -elokuva).

Jane Fonda osaa näytellä kyllä ilkeää anoppia, mutta häntä katsoessa ei voi unohtaa ajatusta, että kuinka paljon hänen kasvojaan on kursittu - ikäistään nuoremmalta kun kuitenkin näyttää.
Jenniferistä huomasi tämän elokuvan kohdalla, että kyllä hän oikeastikin osaa näytellä. Hän osaa näytellä iloista, lempeää, mutta myös ilkeää. Jennifer on siis oppinut näyttelemistä sitten Unelmien Manhattanin.
Ei unohdeta kuitenkaan Wanda Sykesia (anopin avustaja). Hänen välikommentit nimenomaan kun tekevät tästä komedian ja saavat jopa odottamaan hänen seuraavaan kommenttiaan.

The Help - Piiat

Paljon puhuttu ja kohistu elokuva,The Help kuvailee elämää Missisipissä 1960 -luvulla. Mustat palvelijat ja valkoiset emännät taistelevat alati ihmisarvoon liittyvistä asioista. Erilaisuus ei siis ole valttia tässä elokuvassa! Valkoisten emäntien "työtä" on huolehtia miehensä hyvinvoinnista ja pitää huolta kodista "näennäisesti" (vrt. Mona Lisa smile). Mustat palvelijat tekevät taloustyöt ja kasvattavat lapset´(vrt. Tuulen viemää). Elämä kaupungissa jatkuu tavalliseen mustia alistavaan tapaan, kunnes eräs toimittajanalku, Skeeter kiinnostuu palvelijoiden eriarvoisesta ja loukkaavasta kohtelusta niin, että haluaa kirjoittaa kirjan heistä. Mustille palvelijoille emännistään kertominen oli tuohon aikaan liki rikos ja siksi Skeerterin onkin aluksi vaikea saada apua kirjansa tekemiseksi. 

Oman hauskuutensa elokuvaan toi kaupunkiin tullut uusi emäntä, jota ei huolittu seurapiireihin ja jolla ei koskaan ole ollut palvelijaa. Hän siis oli kuin kahden tulen välissä. Kun hän viimein hankki ja sai palvelijan itselleen, hän rikkoi heti liudan käyttäytymissääntöjä ja aiheutti hämmennystä palvelijassaan, Minnyssä.

Elokuva olisi voinut olla paljon realistisempi ja synkempi, mutta ilmeisesti tekijät eivät halunneet ottaa liian isoa riskiä yleisön vastaanoton suhteen. Minua jäi kiinnostamaan, mikä oli alkuperäisen Kathryn Stockettin kirjan mukainen surullinen loppu, jota elokuvaan ei laitettu. Oliko tämä myös yleisön kalastelua?! 

Näyttelijätyö elokuvassa oli oikeastikin Oscareiden arvoista. Olihan elokuva ehdolla parhaasta elokuvasta, parhaasta naispääosasta sekä kahdella naissivuosalla. Octavia Spencer (Minny) nappasikin naissivuosastaan Oscarin.

Neljä naista

Laitetaanpa tänne myös jotain kotimaista tuotantoa. Neljä naista vuodelta 1942 tuli minulle ensimmäisenä mieleen, joka perustuu Serpin samannimiseen näytelmään.

Elokuvassa on kahden perheen, hieno Timelius ja vähän hienompi Karlsson, monimutkaiset sukulaissuhteet tekevät elokuvasta mielenkiintoisen ja ei niin vanhanaikaisenkaan... Elokuvassa kuitenkin käsitellään niin perinteisiä rakkaushuolia kuin myös insestiä.

Helena Kara onnistuu jälleen näyttelemään niin teini-ikäistä kuin aikuisempaankin hahmoa. Tämä on muistaakseni toinen tällainen hänen urallaan (Hätävara). Eine Laine, Salli Karuna ja Emma Väänänen ovat muut pääosan esittäjät. Eine Laine on näistä yksi kantava näyttelijä Helenan lisäksi omalla herttaisella luonteellaan, joka tuo valoa vaikeampaankin tilanteeseen.

Nippelitietoa: Neljä naista oli vaarassa tuhoutua jo ennen ensi-iltaansa, sillä Suomi-Filmin laboratoriossa syttyi tulipalo, joka oli hävittää elokuvan negatiivin, mutta se pelastui kuin ihmeen kaupalla.

Johnny English Reborn

Jos ensimmäisen English -elokuvan vuorosanat osaa jo ulkoa ja kuitenkin rakastaa Johnnya yli kaiken, tuo tämä elokuva vähän vaihtelua. Mutta vain VÄHÄN. Itse katsoin tämän elokuvan liki kokonaan pikakelattuna ja se oli hyvä päätös. Normaalinopeudella katsoin jotkut "taistelukohtaukset" ja tärkeät keskustelut, mutta silti en jäänyt mielestäni mistään paitsi. Reborn on niin ensimmäisen kaltainen, että kun tuntee Johnnyn koheltelutavat ja on nähnyt jokusen Bond -elokuvan, tietää jo taatusti miten elokuva etenee. 

Mitään uutta en siis saanut tästä elokuvasta irti. Mikä toisaalta tuntuu rahan haaskaukselta. Miksi tämä elokuva yleensä edes tehtiin?! 

Morsiusneidot

Kannen perusteella tästä leffasta sai käsityksen, että siinä on niitä samoja hääjärjestelykatastrofeja kuin monessa muussakin aikaisemmin, mutta tämä olikin poikkeus. Aiheessa kyllä pysyttiin, mutta enemmän keskityttiin ihmissuhdeongelmiin. Kirjoittaja oli saanut monta ihan erilaista personaa mahtumaan samaan leffaa toimivasti. Ja näiden ihmisten yhteenotot ja avoimet keskustelut toikin sitä jotain tähän leffaan. Tämän elokuvan jälkeen ei miehetkään voi enää sanoa, että kaikki naiset on samanlaisia! 

Ja ettei olisi mennyt liian feministiseksi (etenkään kun sulhasella taisi olla vain pari vuorosanaa koko elokuvassa) oli tässäkin elokuvassa se kaiken pelastava prinssi, joka tosin joutui koville. Kaiken lisäksi, että "prinssi" on poliisi, tuo oman klikkinsä Annien (se elokuvan onneton tapaus) ja "prinssin" välille. 

Naiset osaavat olla kateuden tullen toisilleen todella julmia keinoja kaihtamatta ja se on tässä elokuvassakin muistettu.

Ihan hyvä leffa siis kaiken kaikkiaan. Mut ei niin hyvä kuitenkaan, et katsoisin parin viikon päästä uudestaan.